RiittaKlemettiLilja

Puhuva koira

 

Noin 15 vuotta sitten sain kokea jotain mitä en ollut koskaan odottanut.

Tuttavallani oli asiaa eräälle perheelle sivukylään muttei autoa, joten tarjouduin ajamaan hänet sinne. Kun parkeerasin auton pihaan niin tuttavani häipyi tuota pikaa sisälle taloon. Kun olin itse päässyt autosta niin havahduin katsomaan aivan mahtavan komeaa koirayksilöä.

Koira istui lähes parinkymmenen metrin päässä kotinsa ulkorapulla. Minulta pääsi estottomasti tervehdyshuuto koiralle. Kiljaisin ääneen: "Oletpa sinä komea! Miten ihmeessä voit olla noin uljaan näköinen?" Koira ryntäsi selkä aaltoillen vastaani niin pitkästi kuin sen raskas riimu antoi mahdollisuuden.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään asiaa sisälle tuntemattomien ihmisten luo ja olin lähes lumoutunut tämän koiran olemuksesta, joka huokui sekä arvokkuutta että voimaa. Siksipä istahdinkin rapulle ja koira istahti aivan viereeni. Tämä harmaa uros oli niin suuri että sen pää oli hieman omaani korkeammalla. Hyväilin koiraa ja pistin merkille, että sen noin 8-10 cm suoraan ulospäin pörhöttävä turkki teki sen niin jättimäisen näköiseksi. Yhtäkkiä tunsin että meitä ympäröivä maailma hävisi ja olimme vain me kaksi ja että olimme äärettömän tasavertaisia ja ikäänkuin täydellisessä yhteenkuuluvaisuuden tunteessa molemmat. Käänsin pääni koiraa kohti ja katsoin suoraan sen sanomattoman viisaisiin vihreisiin silmiin. Muistan selvästi miten ajattelin sen silmien asennosta ja väristä johtuen: "Hei sinulla on suden silmät."

Sain kristallinkirkkaan yllättävän kysymyksen aivoihini. "Ulvotaanko yhdessä, minä haluaisin ulvoa kanssasi?" En ikinä tule unohtamaan sitä hämmästystä minkä koin, ihan kuin joskus kaukaisuudessa olisin kuulunutkin johonkin susilaumaan, koskapa tuntui siltä kuin tosiaan tämä olisi maailman luonnollisin tapa kommunikoida. Ällistyneenä vastasin koiralle että tekisin sen mielelläni mutta olen huono ulvomaan ja ettemme me ihmiset yleensä ulvo. Istuimme siinä sitten aika merkillisessä yhteenkuuluvaisuuden tunnelmassa vielä hyvän tovin, sellaisia äärettömän lumoavia sinisiä hetkiä mielestäni.

Lopulta nousin lähteäkseni sisälle taloon. Koira nousi myös mutta siirtyi poikittain ruumiillaan estämään minua pääsemästä ovelle ja lempeästi kuonollaan siitä poispäin tönien selvästikin näytti ettei halunnut minun menevän sisälle. Kun en oikein ymmärtänyt mitä se halusi, niin lopulta se otti minua hampaillaan kevyesti ranteesta kiinni ja päättäväisesti johdatti minut talon nurkan taakse vetorekensä viereen. Siellä se päästi käteni irti ja kiersi eteeni iloisesti häntäänsä huiskautellen.

Se katsoi minua suoraan silmiin ja taas kaikui aivoissani selvä kysymys: "Haluatko ajelulle, tahtoisin niin mielelläni vetää sinua?" Minusta se oli niin ihmeellistä koska tuollaista "puhetta" jonka selvinä sanoina "kuulen", en ollut oikein uskonut mahdolliseksi, en siltikään vaikka minulla oli kaksi eläinkommunikoijan kirjoittamaa kirjaakin. Ihan pakko oli halata tuota mahtavaa suurta harmaata uutta ystävääni kunnolla ja kiitellä tarjouksesta. Viestitin että oli kesä eikä rekeä voi silloin vetää kun ei ole lunta, mutta muuten olisi kiva olla ajelulla kanssaan. Me kaksi eri luomakuntien edustajaa pystyimme kommunikoimaan sanoin. En ollut koskaan aiemmin, enkä ole myöhemminkään kokenut mitään vastaavaa. Vaikka meillä oli ollut koiria yhtä mittaa jo 20 vuotta, ajoittain useitakin samaan aikaan ja ymmärsin toki niiden elekieltä, mutta ei niistä ikinä yksikään ollut sanonut minulle sanaakaan ymmärrettävällä "puheella."

Kun lopulta menin taloon sisälle, niin pariskunta siellä alkoi oitis pumppaamaan minusta tietoja. He olivat henkeään pidättäen hiipineet ikkunasta toiseen seuraamaan koiransa edesottamuksia nähden koko näytelmän, eivätkä olleet uskoa silmiään. Moneen vuoteen ei yksikään ennalta tuntematon ihminen ollut päässyt lähellekään heidän oveaan, koska heidän koiransa oli niin vihainen. Postinsakin he joutuivat hakemaan postista, koska posteljooni kieltäytyi laittamasta postia heidän postilaatikkoonsa tontin rajalla, vaikkei koiran raskas "hevosriimu" sinne asti edes ylettynyt. He kertoivat että kyläläiset eivät oikein tykkää koska sillä on tapana ULVOA öisin. Koiran nimikin oli Devil ja oli siis nimeään vastaava koira. Sen rotu oli Alaskan Malamute. Sain kysymyksen voisinko tulla heille joskus koiranvahdiksi, että pääsisivät edes yhdeksi tai pariksi yöksi yökylään tai mihin vain kahdenkesken. Kukaan edes koiralle tutuista perheystävistään kun ei uskaltanut jäädä koiran kanssa kaksin, niin he olivat olleet täysin jumissa hauvelinsa kanssa jo useita vuosia.


Jos jollakulla olisi omakohtaisia mielenkiintoisia koirakokemuksia kerrottavana, niin tänne olisivat tervetulleita.



Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (30 kommenttia)

Käyttäjän JyrkiParkkinen kuva
Jyrki Parkkinen

Kokemusteni mukaan erityisesti koiraan ja hevoseen voi saada tunneyhteyden, ilmeisesti myös esim. delfiiniin. En ole kokenut ajatustensiirtoa mutta jonkinlainen tunnesiirto saattaa toimia, yllättäväkin hyväksyntä kuten tapauksessasi.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Sellainen telepatia on kyllä toiminut monta kertaa omien koirienkin kanssa. Ajattelen esimerkiksi lähteväni ulos kävelylle niiden kanssa, ja rauhallisesti maannut koira hyppää jaloilleen heiluttamaan häntäänsä selvästikin innoissaan eteeni. Kuitenkaan se ei puhu mitään selvää kieltä, näyttää vain eleillään että "nousehan mummeli niin lähdetään."

Kerran suostuin ottamaan tilapäisesti kaltoin kohdellun puudelin hoitooni. Lupauduin pitämään sitä joitain viikkoja kunnes eläinsuojeluyhdistys löytäisi sille kodin. Nähtyäni koiran toivoin sydämestäni että se saisi vaikka sydänkohtauksen ja kuolisi siihen paikkaan. Se olisi armeliainta sille vain 5-vuotiaalle kaikkea ja kaikkia pelkäävälle tärisevälle takkuiselle olennolle mistä ei nähnyt juuri kumpi pää oli etu- ja kumpi takapuoli.

Se pystyi nipinnapin kävelemään koska sen kynnet olivat noin 6 cm pitkät, maha viisti maata ja ulostukset olivat kuivuneet sen hoitamattomaan turkkiin. Sen sanottiin olevan arvaamattoman ja näykkäilevän ihmisiä koska pelkäsi niin paljon. Se ei jaksanut luottaa enää yhteenkään ainoaan ihmiseen. Se vain siirrettiin autooni parkkipaikalla ilman suurempia puheita eläinsuojeluyhdistyksen edustajan toimesta.

Vaikka en ollut montaakaan sanaa edes sille sanonut, niin jostain syystä se oli päättänyt luottaa minuun kuitenkin ja löntysti apeana perässäni ensi hetkestä alkaen. Sen tärinäkohtaukset olivat niin voimakkaita ja sen pelko niin valtava, että meni pari viikkoa ennenkuin sain sen kynnet ja turkin leikattua ja kylvetettyä sen. Joinain päivinä vain kaksi kynttä, joinain päivinä hiukkasen saksia turkkia, kunnes tärinä oli niin voimakasta että oli pakko taas lopettaa.

Meidän omalla schäferkoirallamme oli suuri osa sen rassukan psyyken hoidossa. Se näytti ymmärtävän täysin sen pelot ja vaikeudet ja kävi vähän väliä lepertelemässä sille ja houkuttelemassa sitä ulos. Sehän ei muuten omin voimin uskaltanut mennä uloskaan tarpeilleen, vaan piti kantaa sinne.

Saatte arvata että eihän sillä eläinsuojeluyhdistyksellä ollut aikomustakaan löytää sille lopullista kotia, tiesivät että kunhan saavat minulle sen muilutettua niin meille se jää. :D
Tuo puudeli eli vielä 11 vuotta ja siitä kehkeytyi täysin ketään pelkäämätön koira. Se oli se koiristamme joka ensimmäisenä juoksi tuntemattomat vieraatkin tervetulleeksi toivottamaan ulkona hyppien ja keikkuen. Turkin ja kynsien hoidossa kyllä tarvittiin aina kaksi ja kuonokoppa. Toisen piti rauhoitella sitä ja se saattoi saada siinä yhteydessä tärinäkohtauksia jotka muuten olivat siltä parin ensimmäisen vuoden aikana hitaasti hävinneet.

Joku vaisto noilla koirilla on oikein mainio, ja sitä osoitti myös se meidän schäferimme joka oli korvaamaton apu sen pikkuisen rehabilisoinnissa.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Koiraan, kissaan, lehmään, hevoseeen, kuttuun, kaniin, ja ties mihin eläimeen voi saada yhteyden.

Kun lehmiä lypsettiin vielä käsin, monet emännät nojasivat lypsäessään aivan lehmään kiinni. Mummoni sanoikin, että he juttelevat ihon lämmön välityksellä.

Kun meillä oli kuttuja ja niitä lypsettäessä koki samanlaista yhteyden siirtymistä, muistui mummon sanat monesti mieleen.

Mutta helppo uskoa tuo delfiinikin samaan joukkoon, koska älykäs olentohan se veden eläjäkin on.

Minulla oli joskus tamma, ja sen kanssa tuli käytyä metsäpolkuja kävelemässä, ei se paljoa sanoja tarvinnut, kun tiesi mitä seurata, mutta kerran tämä hyväkäs aivan tahallisesti astui jalkani päälle tallille tultaessa. Ei astunut pahasti, mutta huomattavasti ja samalla valkuainen vilkahti silmäkulmassa.

Ei olisi tahtonut vielä talliin mennä ja siksi päästinkin hänet aitaukseen. Iski silmää ja kirmasi pellolle, että osaavat pirulaiset kilmuilla hyökin.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Kylläpä huvittaa tuo tammatarinasi. Siis ihan selvää "kieltähän" se sinulle puhui ja kyllä vain niilläkin ilmeitä voi olla. Jos ihan vain seuran vuoksi heppa teki kanssasi metsälenkkejä, niin tarkemmin ajateltuna sehän onkin oikein mielekästä puuhaa sille hevosellekin. Nehän tarvitsevat vaihtelua siinä missä muutkin eikä liikunta lainkaan haitaksi ole.
(Toiseksi lähin naapurimme on sellainen "hevoskuiskaaja" joka on ikänsä työkseen kasvattanut hevosia. Hänen tallistaan sai kruununprinsessa Victoriakin olikohan 10-vuotiaana ensimmäisen hevosensa.
Hän ottaa vastaan ongelmahevosia ja kouluttaa niitä samalla kun niiden omistajia. Poliisi tuo myös hevosiaan hänelle koulutettavaksi.)

Meillä oli kissa, Emma, joka missään tapauksessa ei halunnut menettää yhtään ainoaa koiralenkkiä tai marjareissua, vaan sen oli ehdottomasti päästävä mukaan ja saatava olla kaiken kukkuraksi karavaanin ekana tiennäyttäjänäkin. Ei haitannut vaikka oli 7 km lenkki metsässä, polkujen risteyksissä se odotteli varmuuden vuoksi ja yritti määrätä kumpi polku on otettava, sen haluamansa polun varrella kovaäänisesti selostaen. Emma pääsikin luultavasti koirien taivaaseen kuoltuaan, koska kissoja se ei oikein sietänyt ja takuuvarmasti se itsekin luuli olevansa koira. Monet tontin ulkopuolella kävelyllä ollet koirat olivat niin ällikällä lyötyjä etteivät oikein tienneet miten olla, kun Emma pyyhälsi pensaan takaa häntä terhakasti pystyssä niitä ilossaan puskemaan ja kylkeen itseään hankaamaan. Ihan hirvitti sen rohkeus, mutta minkäs sille mahtoi.:D

Emma oli alunperin jonkun asunnostaan häädetyn narkomaanin kissa, jonka isäntä oli vain ilmeisesti olosuhteiden pakosta joutunut jättämään sinne asuntoalueelle kodittomaksi.
Sijoitin sen aluksi perustamaani väärinkäyttäjien asuinkollektiiviin "talonkissaksi." Talo oli iso vanha puinen täysihoitolaksi alunperin rakennettu kompleksi maalla järven rannalla ja tarvitsi hiirten huoltajaakin. Eräs asukkaista alkoi huolehtimaan Emman hyvinvoinnista ja heistä tuli parhaat ystävykset jotka nukkuivatkin yhdessä.
Tämä "mr M" oli ollut kaupungissa viikon parin ryyppyreissulla ja tuli sitten kaameassa rapulassa tärisevänä takaisin. Kävi olohuoneen sohvalle pitkäkseen, kun ei oikein edes uskaltanut makoilla huoneessaan yksin.

Emma oli kovasti ikävöinyt parasta ystäväänsä ja päätti tuoda tervetuliaislahjan. Se tallusteli avoimesta ulko-ovesta sisälle kuollut hiiri hampaissaan ja marssi suoraan M:n luo asettaen hiiren tämän rinnalle ja iloisena puski isäntää huomioimaan lahjansa.
M pomppasi moitteiden kaikuessa ylös ja kissa kintereillään kävi heittämässä hiiren rantapuskiin, palaten sohvalle makuulle.

Tokihan älykäs Emma huomasi että lahjansa ei ollutkaan mieleinen, että parempaa pitää keksiä. Ei siinä mennyt kuin vartin verran ja M oli juuri ehtinyt torkahtamaan, kun Emma itsevarmana saapasteli M:n rinnan päälle päästäen tällä kertaa elävän hiiren siihen hampaistaan.
M kaameasti kiroillen ylös ja onnistui saamaan hiiren kiinni ja taas sitä mentiin ulko-ovelle ja hiiri lensi kaaressa pihalle. Emman M tönäisi myös ulos ja äänekkäästi paiskasi ulko-oven kiinni sen nenän edestä.

Seuraavana aamuna meillä oli asiaa ihmisten ilmoille ja sain puhuttua M:n lähtemään mukaan että hieman piristyisi seurassa ollessaan. Eteisestä kuului sadattelua. Kun M oli tökännyt jalat kenkiinsä, niin kummassakin kengässä oli kissan kakka. Hyvin tähdätty eikä minkäänlaista papanaa kenkien ulkopuolella tai muiden kengissä. Siellä eteisessä oli vähintään 10 paria kenkiä, mutta ehdottoman sisäsiisti Emma oli osannut valita niiden joukosta täsmälleen oikeat kengät joihin kostaa epäkiitollisen ystävänsä ala-arvoinen käytös ja nirsoilu lahjojensa suhteen.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #14

Kyllä kissat osaavat. Äitini antoi kerran kissalleen perunankuoria ruoaksi, kun hermostui kissan ylenpalttiseen kyönäämiseen, eikä itsekään ollut vielä saanut suuhunsa mitään. Kissa ei aikaillut vaan hyppäsi pöydälle ja paskoi perunakattilaan.

Joachim Seetaucher

Koirilla on käsitttämättömän selkeä vaisto siitä kenet he hyväksyvät ja kenet ei. Ne tekevät "päätöksensä" jo sekunnin murto-osan aikana uuden ihmisen nähdessään. Yleensä koiranomistajat tulevat etuoikeutetusti hyväksytyiksi. Koiraa ei voi pettää eikä sille voi näytellä. Se näkee ihmisen sielun syövereihin asti.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Noin minäkin olen ymmärtänyt että se menisi. Koiraihmiset ne erottavat muista heti paikalla jostain syystä. Ehkä tuolle Devilille ihailevat äänenpainoni kertoivat jotain, koska se selvästi iloisena juoksi vastaani, mitään energiavärinöitä se tuskin parinkymmenen metrin päästä tunsi.

Jos olisin tiennyt millainen se oli, niin luultavasti olisin ollut eri tavalla varuillani eikä se olisi minua edes hyväksynyt sen enempää kuin muitakaan tuntemattomia. Arvelen että sillä tosiaan oli aika tylsä elämä siinä pitkässä riimussa, sisällä kun se ei kuulemma halunnut kuin tehdä pienen pyrähdyksen vain ja muuten olla siellä ulkona vahdissa vuorokaudet ympäriinsä.

Ehkäpä olin juuri siksi etten älynnyt pelätä, sille niin suurta vaihtelua että se hyvin vahvasti halusi sitä kommunikointia ja sattumalta olin niin avoin kanaviltani juuri silloin, että sen viestit pääsivät tulemaan läpi. Se ainakin pystyi hyvin selvästi näyttämään sen halunsa että seurustelisin sen kanssa, sisälle menemisen sijaan. Ehkä sen ajelulle viennin tarjouksensakin oli nimenomaan "viihdyttämisen halua" kun kerrankin tavoittaa jonkun joka ymmärtää sen viestit. Minulle oli itsestään selvää koko ajan, että se myös ymmärsi minun vastaukseni itselleen.

En kertonut tuossa blogissani kaikkea koska olisi tullut liian pitkä juttu luettavaksi. Sen tuttavani jota kuskasin sinne piti vain käväistä siellä mutta tuo pariskunta oli niin innoissaan minusta, että alkoivat houkuttelemaan yhteistä käyntiä siinä Alaskan Malamuteja kasvattavassa kennelissä mistä Devil oli kotoisin. Siellä kun kuulemma oli niitä pentuja nähtävänä ja olisi ihan vain muutamia kilometrejä sinne. Sanoin etten missään tapauksessa tule ostamaan pentua, mutta että ainahan on kiva käydä tuollaisessa kennelissä. Rouva soitti kenneliin ja olimme tervetulleita.

Siellä meni sitten samaan tyyliin. Koiran pennut olivat kellarissa missä oli niille viileämpää. Narttu oli kuulemma hyvin epäluuloinen vieraille pennuistaan, eivätkä edes omistajat saaneet miten vain niitä kiikutella ilman että emä murahteli. Sillä kun oli karvaat kokemukset siitä että pennut hävisivät vieraiden mukana ja toisinaan kotiväenkin niitä kannellessa.

Isäntäväki ja Devilin omistajat istahtivat jo kellarin portaiden ylimmille rapuille. Minua varoittivat menemästä alas asti ja niinpä istahdinkin viisi-kuusi rappua kellarin lattiasta, missä narttu makasi pentujensa kanssa.

Aloin siitä istualtani puhelemaan sille nartulle kehuen sen pentuja kauniiksi ja kysellen olivatko ne kaikki terveitä. Emä nousi pentujensa luota koristaan, käveli ne raput muitta mutkitta luokseni työntäen ensin päänsä kainalooni ja kellahtaen sen siliän tien selälleen viereeni siihen rapulle hyväiltäväksi. Tokihan minä tiedän millaisesta rapsutuksesta ja millaisista otteista koirat pitävät ja niinpä samalla kun sille puhelin, annoin sille jopa varovaista rauhallista hierontaa missä se ojenteli raajojaan entistäkin suoremmiksi.

Sain mennä pentujen viereen ja luin nartun olemuksesta että olisin saanut nostaa ne käsiinikin, mutta tyydyin vain kehumaan niitä silminnähden ylpeälle emälleen.

Uroskoirat olivat takapihalla valtavissa rautahäkeissä, kukin omassaan. Yhtä suuria kuin se Devilkin. Katsoivat vain minua haukkumatta. Omistajat kertoivat että kun he toisinaan laskevat ne keskenään sinne aitaukseen ja niillä syntyy tappelu, niin siihen väliin ei heilläkään ole asiaa, vaan vierittävät auton renkaita niiden väliin saadakseen ne renkaiden töytäysten ansiosta erilleen.

Joo. Samat kyselyt sain kuin Devilin omistajiltakin. Mikä oikein olin naisiani ja voisinko mistään hinnasta tulla hoitamaan heidän kenneliään joskus, että pääsisivät edes joiksikin päiviksi tai mieluiten viikoksi pois kotoa ja irti koiristaan....
Ymmärsin että Devilin emäntä joka toisesta huoneesta oli soittanut kenneliin, oli pohjustanut tätä käyntiä auttaakseen noita ystäviään löytämään sijaisen kennelin hoitajaksi. Siitä syystä he olivat istahtaneet sinne yläportaille, että seuraisivat toimisiko se kuvittelemansa "koirakykyni" siihen narttuunkin. :D

Voihan se olla että ihmisilläkin on toisena päivänä erilainen aura ympärillään kuin jonain toisena, ja että koirat sen värähtelyistä lukevat kannattaako siihen ihmiseen luottaa tai hänen kanssaan kaveerata ja että tuona päivänä satuin värähtelemään sitä koirien mieleistä energiaa. :D

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

En koirista tiedä, mutta kyllä koira koiran tuntee. Kun aamulla sängyssä herään, en aukaise silmiä tai kääntyile, mutta narttu tietää että olen herännyt ja tulee istua tuijottamaan sänkyni viereen ja sanoo "Hyvää huomenta ukkeli", sitten on pakko nousta ylös ja lähteä lenkille.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Tuo on kyllä niin tyypillistä että oikein huvittaa. Koira herättää ihmisen tämän nukkuessa oikeastaan vain jos sillä on joku hätä, maha löysällä tai jotain muuta kunnon aihetta. Mutta annas olla aamulla jos liikahdat tai vilkaiset vaikka kelloa, niin kyllä on ylipirteät silmät vieressä häntä heiluen kertomassa että kello on ihan tarpeeksi paljon ylös nousuun.
Tuo tapa on ollut ihan kaikilla meidän koirilla ainakin.
Vaikka et ole Ari silmiäsi vielä avannut, niin kyllä koirasi on hengityksesi muutoksista jo ennen heräämistäsi havainnut että "ukkeli" on heräämäisillään ja kohta pääsee jo lenkille.

Kissakin oppii ajat oikein hyvin. Ensimmäinen kissamme oli sisäkissa koska asuimme kaupungissa. Kävimme sen kanssa iltakävelyllä lähialueella pitäen sitä valjaissa, aivan pienestä pitäen. Se oppi nopeasti tietämään milloin kello oli puoli kymmenen illalla, koska se oli aika jolloin lähdettiin kävelylle koska enimmät äänet ulkona olivat jo hiljentyneet.
Uutiset alkoivat kello 9 ja juuri kun säätiedotus alkoi tv:ssä, niin kissa meni pitämään puhetta eteiseen että alkakaahan tulla nyt.
Se ojenteli tassunsa tottuneesti valjaisiin kuin pikkulapsi hihoihin, koska sillä oli kiire ulos eikä halunnut vitkastella "pukeutumisessa."
Muina aikoina se ei koskaan esittänyt siinä eteisessä mitään, mutta tuossa "nyt ulos" komentelussa sillä oli aivan erikoinen vaativa äänikin.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Näinhän se on, kun ukko lopettaa kuoraamisen on aika mennä aamupusu antamaan;)

Koirat osaavat ihmisten kieltä paremmin, kuin me ihmiset heidän kieltään. Pakkoruotsin tilalle voisikin laittaa eläinten viestintää.

Jossain lehdessä oli, että joku eläkeellä oleva psykiatri oli opettanut yhdessä suuremman tutkijaryhmän kanssa koiralle yli 300 sanaa ihmisen kieltä, mutta kuka koira opettaa meille sen saman määrän koirien haukunnasta?

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja Vastaus kommenttiin #7

No mikä ettei sitä eläinten kieltä voisi koulussa opettaa jos opettajia vain löytyisi. Jotkut oppivat itsestään matkimaan eläimiä ja lintuja niin taitavasti että ne tosiaankin tulevat paikalle. Näin tällaisen tapahtuman kaupungin vilinässä 70-luvulla. Göteborgin keskustassa on pikkuriikkinen kapea puisto, Brunnsparken. Siinä on vain joitain puita, muutama puistonpenkki ja raitiovaunupysäkit molemmin puolin puistoa. Kävelijöitä valtavat määrät koko ajan.

Kuulin kun yksi lintu lauloi sooloa ja valtava lintukuoro vastasi. Näin ihmisten kerääntyvän laumoittain ihmettelemään ja sitten vasta huomasin että se "soololintu" olikin mies. Hän siis esitti linnun laulua ja kaikkialla puissa istui lintuja jotka kuorossa vastasivat heleällä kauniilla lurituksella ja koko ajan puihin lensi yhä enemmän lintuja laulamaan. Koko puisto oli lopulta vierivieressä ihmisiä ihmettelemässä. Kyllä se oli aika vaikuttava kokemus.

Viimeisin työnjohtajani kertoi että hänen ystävättärensä osaa puhua hirvien kanssa. Hän oli nauranut tälle, mutta sitten oli ollut kylässä tämän luona ja kun oli huomannut hirven läheisellä pellolla, niin oli sanonut että olisi todistamisen aika siitä hirvien kanssa porisemisesta.
Ystävänsä töräytti kutsuäänen hirvelle joka välittömästi lähti tulemaan taloa kohti. Se pysähteli välillä mutta vastasi joka kerta ja tuli kuin tulikin ihan parinkymmenen metrin päähän. Siinä tämä ystävätär ja hirvi sitten vaihtoivat kuulumiset, vaikkei ystävätär tiennytkään mitä he puhuivat. Hirvi näytti täysin rauhalliselta mutta selvästi kiinnostuneelta.

Koirat todellakin osaavat ihmisten kieltä vaikka moni väittää että ne ymmärtävät vain äänenpainot ja samalla näkevät eleet ja ilmeet, niin ei se pidä paikkaansa.
Ensimmäinen koiramme oli labradorin noutaja, Blondie. Se oli jo 6-vuotias meille tullessaan. Sen mielipaikka oli maata sohvapöydän alla ihmisen jalkaterä tyynynään. Kun istuimme toinen toisella puolen pöytää, niin ei se sieltä ison pöydän alta millään nähnyt ilmeitämme.
Kerta toisensa jälkeen huomasimme että se tosiaan ymmärtää aivan valtavan paljon niitä sanoja. Huvittuneina jopa testasimme sitä usein käyttämällä hieman eri sanoja kuin niitä mitkä olimme jo todenneet sen tietävän.

Voimme esimerkiksi todeta naapurin emännästä koska näimme tielle: "Karin näköjään tulee töistä." Silmänräpäuksessä oli Blondie ikkunassa tassut ikkunaludalla kurkistelemassa häntä heiluen Karinin menoa.
"Pitäisi alkaa ruokaa tekemään, kun viitsisi."
"Taidanpa lähteä tekemään lenkin metsässä." Vaikka kuinka yksitoikkoisella äänellä nuo tahallaan lausui, niin Blondie hyppi heti paikalla silmät ilosta kiiluen edessä.
Ilmiselvästi se ymmärsi ison kasan avainsanoja ja osittain kokonaisia lauseitakin siellä pöydän alla maatessaan. Mainitsematta sen nimeä sille voi sanoa: "Haepa kengät eteisestä niin lähdetään heppoja katsomaan."
Se nousi sieltä pöydän alta ja haki ne kengät oitis innoissaan, yhden kerrallaan, mutta usein kylläkin paripuolet. :D

Hehheh, meidän koirat ovatkin kyllä ymmärtäneet vain pakkoruotsia ja se onkin oikein hyvä koirakielenä koska sanoissa ei ole taivutuksia ja ne on siten helpompia oppia, usein ovat myös lyhyitä sanoja.
Vähintään 50-60 sanaa oli Blondie oppinut ihan itsestään ja useita kokonaisia lauseita vielä lisäksi. Se tiesi sanojan avulla jo lähtiessä oltiinko menossa metsään, uimaan järvelle vai tietä pitkin hevosia ja lampaita tervehtimään, ja suuntasi aina oikein. Blondie ei ollut koulutettu koira, mutta sen edellinen omistaja oli perheen ainoa lapsi joka oli puhunut ja seurustellut sen kanssa hyvin paljon. Ehkäpä siinä selitys sen sanavarastoon.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #8

Minulla on koira, joka on vasta vuoden vanha, mutta se osaa enemmän ihmisen sanoja, kun minä yli viisikymppinen äijä koiran haukusta ymmärrän. Minulla oli pentuna newfoundlandinkoira Lorry ja hänelle ei voinut sanoa "lähdetään" tai oli sitten myös lähdettävä ulos.

Lähdetään leffaan, esimerkiksi oli sanottava pakkoruotsilla, muuten ei olisi ennättänyt näytökseen. (Nöffiä tulee joskus vieläkin ikävä). Sniff!

Nyt tämä sekarotuinen narttupentu on opetettu tottelemaan käskyjä englanniksi. Pihalla ei tule sekaannuksia muiden koirien kanssa ja käskyt kuten itsekin kerroit ovat nasakempia; left, here, go, ovat tosi paikan tullen oivallisia, kun kolme koiran omistajaa huuta yhtäkurkkua "tänne", minä sanon koiralleni, here ja saan koiran luokseni toisin kuin naapurit joiden koirat miettivät kuka käskee ja ketä pitäisi totella.

Jos koirani on ulkosalla ja haluaa sisälle hän haukahtaa kahdesti, eli klikkaa itsensä sisään, sillä muuten en reagoi haukkuihin.

Uskon, että ainakin kolme- neljäkymmentä ihmisten sanaa koirani osaa yhdistää puheessani oikein, vaikka lenkillä emme tarvitse sanoja juurikaan, vaan käsimerkit ja vihellys toimii viestimen virassa.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja Vastaus kommenttiin #11

Tuo on tosiaan ihan totta, että pitää puhua hieman kiertoteitä ettei koira käsitä väärin ja ilostu turhaan. Sitä kun ei sitten millään raaski sen mieltä pahoittaa vaan on käytävä edes se pikkuriikkinen lenkki ympäri autotallin tai jotain... hihiii

Kyllä vain se taitaa niin olla että silloin nuorena ne sanat koiran päähän iskostuvatkin joten pidän ihan täysin mahdollisena noita 30-40 sanaa jotka koirasi ymmärtää.
Nuo sisälle pyynnöt. Toinen nykyisistä koiristamme ei pyydä sisälle, istuu vain rauhallisesti rapulla ja odottaa että hänet muistetaan. Toinen taas haukkuu aivan erikoisella äänellä ja saattaa kuopaistakin sitä ovea.

Toinen näistä on "keittiökoira" ja istuu ihan varmasti keittiössä niin kauan kun siellä ruokaa laitetaan, leivotaan tai mitä vain. Sitten kun menen lautaskaapille hakemaan lautasia, niin sillä hetkellä se kipaisee olohuoneeseen ja haukahtaa kaksi kertaa miehelleni. Se on käsky siltä: "Nyt on ruoka valmista, tulehan kantamaan apuna vehkeitä pöytään." :D

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #15

Eli tuplahaukku sielläkin tunnetaan;)))

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Jokainen on nähnyt videoita ja kuullut kertomuksia siitä miten eri lajien eläimet ottavat hoitoonsa toisen lajin avuttomia pienokaisia. Ajattelen että siinä on varmaan sympatioiden lisäksi myös eri lajien välisestä kommunikoinnista kysymys, ei vain telepatiaa, vaan myös kykyä vaihtaa ajatuksia, tehdä sopimuksia jne.

Douglas koiramme oli iso musta sekarotuinen kastroitu koira jossa oli niitä kovempina tunnettuja rotuja sekaisin. Se oli auringonpalvoja ja kesäisin se kellotti selällään ruohomatolla auringossa pitäen etutassuillaan kuonoaan pystyssä. Huomasimme hyvin pian että ulkorakennuksen kattotiilen alla pesivä västäräkkipariskunta oli jotenkin kaveria Douglasin kanssa. Ihan siinä Douglasin ympärillä puolen metrin ja metrin päässä mielellään oleilivat ruokaa maasta etsien. Niin selvää ystävyyttä ja pelkäämättömyyttä muihin koiriimme ne eivät olleet koskaan osoittaneet. Ajattelimmekin että ehkäpä ne västit olivat niin viisaita että arvelivat olevansa eniten turvassa meidän ja naapurin kissalta sekä myös joka päivä ilmassa kaartelevilta haukoilta siinä Douglasin suojissa.

Eräänä kesäpäivänä sitten västäräkit olivat tuoneet viisi poikastaan mattotelineelle, mikä sijaitsee parin tuhannen neliön koira-aitauksemme puolella. Poikaset istuivat rivissä siinä telineen alaosassa olevan patjanpiiskaustelineen reunalla. Noteerasin että Douglas kellotteli noin 4 metrin päässä telineestä selällään. Toinen emolinnuista istui vahdissa telineen yläosassa sillä aikaa kun toinen etsi syötävää. Yhtäkkiä kuulin lintuemon hätäisen kalituksen ja näin miten Douglas oli silmänräpäyksessä jaloillaan. Douglas näki että naapurin kissa oli lähestymässä koira-aitausta ja telinettä ja ajoi sen ärhäkästi rähisten tiehensä. Muutoin oli Douglas suuri kissojen ystäväkin.

Ihmeekseni näin miten Douglas meni poikasten luo ja huolestuneena tutki näitä vajaan metrin päästä, jokaista erikseen. Nehän istuivat hänen kuononsa korkeudella rivissä noin reilun puolen metrin päässä toisistaan. Se näytti jotenkin ihan nyökäyttävän päätään jokaisen kohdalla erikseen, ennen seuraavan poikasen tutkimista. Olin hyvin ällistynyt siitä että telineen yläosassa vahtiva emolintu ei päästänyt pienintäkään varoitusääntä. Poikaset istuivat paikoillaan ruokittavana myöhään iltaan saakka ja Douglas niiden lähettyvillä koko päivän.

Yöksi ne häipyivät jonnekin, mutta seuraavana päivänä toivat västäräkit poikasensa vielä kerran samaan paikkaan. Ja Douglas tietenkin yhtä tunnollisesti lapsenvahtina taas. Tuo ruokintapaikka näytti siis olevan hyvinkin järkevästi ja huolella valittu emolinnuilta. Uhkana poikasillehan oli myös ilmassa leijailevat haukat joten iso musta Douglas poikasten ympärillä oli varmaan hyvänä pelotuksena.

Vaikeaahan se on tietää missä vaiheessa tuo vahtiminen oli Douglasin kanssa sovittu ja millaisen kommunikoinnin avulla. Ilmiselvää yhteistoimintaa kuitenkin missä emolinnut oman aiemman kokemuksensa perusteella luottivat pienokaistensa säilyvän parhaiten koiran kuonon ulottuvilla.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Meillä koira katsoo usein ikkunasta tali- ja sinitiaisia lintulaudalla, kun laitan aurinkolasit päähäni koira tietää, että pääsee lenkille ja lopettaa ikkunan alla istumisen ja juoksee tuulikaappiin. Sieltä hän ennättää käydä parikin kertaa kertomassa linnuille, että pääsee ulos itsekin, sillä aikaa kun vetelen saappaita jalkaan.

Välillä tämä katselee televisiota pitkät tovit, ja olen huomannut, että kaunis musiikki kiinnostaa häntä kovin.

Nöffi, eli Lorry, muuten "imetti" kalkkunanpoikasia, joiden emon kettu vei, vaikka Lorry oli uros. Lorry hoiti tai adoptoi myös erästä kissanpentua, joka oli liian aikaisin vierotettu emostaan, eli kaipasi emoaan ja sai turvan koiran etutassujen välistä.

Haukasta puheen ollen, eräs tuulihaukka laskeutui kerran pihaamme ja nappasi koiralle tarkoittettuja keuhkon kappaleita ja alkoi niitä kellarin oven edessä repimään naamaansa. Haukka päästi meidät aivan lähelle katsomaan ihmettä. Annoimme sille jopa kädestämme pienittyjä paloja, joita tuo luonnonelävä vieläpä otti ja söi ahnaasti.

Me kaikki olimme aivan ihmeissämme ja annoimme haukalle nimeksi Kilu, annoimme Kilulle vuoron perään ruokaa kädestämme ja kun pikkuveljeni antoi nokkasi hän poikaa käteen hellästi ja näytti samalla toisen jalan alla olevaa isompaa kimpaletta, eli tarkoitti, että eipäs tuputeta, minulla on vielä.

Haukka lensi sitten pois, mutta tuli esittäytymään koko loppukesän, jos vain huusimme, että Kilu kilu kilu... Muistaakseni Kilu myös seuraavana kesänä lähestyi satunnaisesti, mutta sitten emme ole enää Kilua nähneet, kun muutimme sieltä koko paikkakunnalta pois.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Nuo rutiinit, kuten aurinkolasisi Ari, oppivat niin koirat hyvin nopeasti ja silmä tarkkana jopa seuraavat että mitä heidän tietämäänsä merkkiä otetaan käsiin. Meillä se on nykyisin minun käsilaukkuni. Sen vetäminen esille kaapista merkitsee sitä että varmasti emäntä ja isäntä ovat lähdössä autolla liikkeelle ja koirille alkaa sietämätön jännitys siitä pääsevätkö he mukaan vai eivät. Sitä yritetään saada selville silmiin vetoavasti tuijottamalla ja häntää epävarmasti huiskauttelemalla ja ilmassa roikkuu sanaton toive; " sano sano kiltti että joo, saatte tulla tällä kertaa." :D

Lapsuuden naapurissamme oli koiralla ja kissalla samaan aikaan syntyneet pennut. Molempien korit olivat samassa pirtissä. Ne hoitelivat ja imettivät niitä sikinsokin täydessä sovussa ja yhteisymmärryksessä sitten kun pennut saivat silmänsä auki ja pystyivät jo taivaltamaan omin voimin siellä lattialla. Ne vain päätyivät milloin minkin emän koriin hoidettaviksi, nuoltaviksi ja syötettäviksi. Ei näyttänyt edes siltä että emätkään osasivat laskea kenen vauva mikäkin oli. Hauskaa katseltavaa se jotenkin oli.

Tuo kertomuksesi tuulihaukasta on kyllä todella ihmeellinen, ettei se pelännyt ja lentänyt paloineen tiehensä. Teki kai järkevän tilannearvioinnin ja tiesi ettei voi niitä kaikkia paloja viedä ja kuitenkin himotti saada ne kaikki. Varmaan oli seurannut teitä jo aiemminkin ja jotenkin oli todennut teidät vaarattomiksi.

Äkkiä oppivat ja tottuvat, näkeehän sen noista tali- ja sinitiaisistakin kun niitä syöttää. Kesäisinkin lentää usein tuollainen puolikesy tintti avoimesta ikkunasta tai ovesta sisälle ja ilman minkäänlaista hätäisyyttä istahtaa jonkun lampun tai verhotangon päälle katselemaan. Jos on ruoka loppu niin koputtavat ikkunaan ja kun ulos menet niin melkein päin näköä lentävät ja räpistelevät silmien edessä kuin kolibrit.

Kissapöllö pesi useita vuosia tontillamme vanhassa jo sisältä ontossa haapapuussa. Siinä pesi kesän aikana kyllä muitakin lintuja kun siinä niitä koloja ja reikiä riitti, mutta kissapöllön poikaset olivat lentokunnossa jo kevätkesästä.
Jänniä ääniä niillä poikasilla, lähes jonkun ihmislapsen ääntä muistutti ja ne tulivat vielä syksylläkin noihin tontin puihin pimeällä ääntä pitämään.
Saimme kulkea ihan rauhassa sen puun ohi missä ne vielä lentokyvyttömät poikaset kiipeilivät kynsiensä varassa runkoa pitkin, mutta siltä polulta ei saanut poiketa poikasiin päin. Silloin tuli terävä paheksuva varoitusääni emolinnulta, joista toinen oli koko ajan vahtina paikalla jossain lähipuussa. Kiikarista ne emolinnut eivät tykänneet. Ei vaikka kauempaakin niitä poikasia kiikaroi. Olisikohan ne linssit kiiltäneet niiden silmiin jotenkin.

Ikävä kyllä Gudrun myrsky kaatoi sen haapapuun. Kuului hirveä rysäys kun se meni poikki jostain kolmen metrin korkeudelta ja romahti alas.
Itse puun kaatuminen oli hyvä työ siltä myrskyltä. Se kun oli niin pahassa paikassa että sitä oli oikein miettimällä mietitty, että miten se valtavan kokoinen laho puu saadaan kaadettua ilman vahinkoja. Gudrun pyyhkäisi sen ihan oikeaan paikkaan, missaten navetan seinässä olevan sähkökaapin vain parillakymmenellä sentillä.

Niitä kissapöllöjä oli kyllä oikein ikäväkin, kun olivat olleet niin monta vuotta siinä.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #16

Tuulihaukka oli varmaankin seuranut meitä ja nälkä voitti pelon. Mutsini on kyllä sellainen luontoäiti, että häntä ei pelkää yksikään metsän elävä, joten saimme siivestellä hänen "aurallaan"?

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja Vastaus kommenttiin #20

Hirvet ainakin ovat liiankin kesyjä metsässä. Eihän niistä millään voi tietää hermostuvatko häirinnästä. Onneksi kerran koirani oli hihnassa kun sen kanssa aika myöhään illalla olin metsässä lenkillä. Se alkoi vetämään kuono ilmassa nuuhkien sitä polkua, mutta minä en nähnyt mitään missään. Kun sitten pääsimme sellaisen pienemmän pusikon kohdalle, niin se pysähtyi ja nuuhki sinne puskiin. Vasta silloin näin kolme suurta hirven päätä tuijottavan meitä noin kolmen metrin päässä olevan pensaikon takaa. Olivat työntäneet ne päänsä puskan läpi.
Pelkäsin ihan hirveästi kun olihan se vaarallinen tilanne, koska koira voi olla niille hyvinkin provosoiva aihe näyttää mahtinsa. Vedin hihnan niin lyhyeksi kuin suinkin ja sitten mentiin kävellen ja sydän takoen sitä polkua. Joku vaisto lie niilläkin ja ilmeisesti olivat noteeranneet meidät iltaisin metsässä useammankin kerran ja tiesivät että "tuota polkua nuo vain menevät."

Syksyisin haravoimme maahan tippuneet omenat kasoihin pihalle. Hirvet toimivat puhtaanapitolaitoksena ja pääsee helpommalla kun tarvitsee vain kärrätä ne mädäntyneet jämät mäelle. Keksimme tuon keinon kun kerran olimme kasanneet omenoita mutta ne oli jäänyt siitä pois viemättä. Illalla näin ulkovalaistuksessa että kevään kaksoisvasat syövät niitä vierivieressä suoraan kasasta polvillaan. Voi että harmitti kun kamerassa ei ollut filmiä.
Menin kuitenkin varovasti ulkoterassille ja silloin kuului valokeilan ulkopuolelta kopse ja emähirvikin ilmaantui näkyviin vasojensa taakse. Minusta oli vain 6 metriä niihin vasoihin mutta rauhallisesti nämä vain jatkoivat aterioimistaan ja emäkään ei näyttänyt hermostuneelta, mutta ilmaantui siis varoitukseksi näkyville. Jännä kuva siitä olisi tullut koska ne vasat tosiaan olivat polvillaan mutta takajalat ja siten takamukset korkealla pystyssä ja niiden takana se emä.

Tuo "aurahomma" ei ehkä ihan huono selitys olekaan siihen miten eri tavoin eläimet suhtautuvat eri ihmisiin. Vaikka kuinka huuhaalta kuulostaa niin monet ovat väittäneet että eläimet näkevät ne aurat ja niiden avulla lukevat ihmistä. Itse en pysty näkemään auraa, mutta käsin tuntemaan sen rajat ja voimakkuuden ihmisten ja eläinten ympärillä kylläkin.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #21

Ihmeellinen on luonto. Kun olin kertausharjoituksissa Dragsvikissä, niin liikuimme pienen porukan kanssa metsässä linjaa vetämässä. Näin hirven juoksemassa samaan suuntaan, mutta kunse huomasi meidät, siirtyi penkereen taakse. Nousin minäkin penkereelle ja näin kuinka hirvi jatkoi matkaansa samaan suuntaan välittämättä meistä. Noin puolen kilometrin matkalla hirvi sitten jätti meidät, sekin kun ensin tarkkaili meitä.

Jos auran kerran tunnet, luulen, että näet sen myös. Kokeile joskus, kun sopiva henkilö on vaaleaa taustaa vasten. Siristä silloin silmiäsi ja varmasti näet jotain.

Äitini harrasti paljon luonnossa liikkumista ja koiria, kissoja meillä oli aina. Äitini näkee auran ja siitä sen minäkin tiesin kertoa, itse en ole auraa nähnyt kuin muutaman kerran, mutta en pysty sitä näkemään, kuten äitini, minulle se on aina ilmestys ei kyky.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja Vastaus kommenttiin #23

Muistan että ihan pieninä lapsina sisareni kanssa vertailimme aikuisten aurojen värejä toisiinsa kertoen ääneen mitä värejä näimme. Se oli jonkinlaista ajankulua mitä aikuiset tietysti luulivat mielikuvitusleikiksi.
Ei en näe enää Ari, olen yrittänyt vaikka millä ohjeella sitä opetella, mutta kyllä ne sellaiset kyvyt ovat puts vek. :D
Ne auran energiathan ovat materiaa ja sen vuoksi tavallaan ihan sama vaikken niitä näekään, kunhan vain jotenkin pystyn niitä joko tietoisesti tai tietämättäni käyttämään.

Meidän iso laiska keltainen Janne kissamme oli hävinnyt. Se ei ollut koskaan ollut öitä pois kotoa, eikä edes paria kolmea sataa metriä kauemmas talosta mennyt muuta kuin koirakävelyillä ja silloinkin se laiskana enimmäkseen liftasi olkapäällä istuen. Nyt se oli ollut jo kaksi yötä poissa ja olimme huhuilleet lähiympäristön ja pyytäneet naapureitamme katsomaan ettei ole heidän ulkorakennuksissaan ovien takana. Olin todella jo huolissani ja päätin että yritän käyttää Reikin kaukoyhteyden saamisen ohjetta, vaikkei sen tuollaiseen pitäisi toimiakaan.

Keskityin ja toivoin edes jonkinlaista vihjettä tai mielikuvaa siitä missä Janne olisi. Yhtäkkiä näin nopeasti ohi menevän kuvan talosta ja tiesin missä se talo oli. Sinne pääsi metsäpolkua pitkin ja oli autiotalo noin vajaan kilometrin päässä. Siellä en juuri koskaan edes koirien kanssa ollut liikkunut mutta mielestäni kuvan talo oli siellä.
Ei muuta kuin heti paikalla saappaat jalkaan ja toivorikkaana kontrolloimaan asia.

Kun pääsin sen talon kohdalle sillä polulla niin kutsuin Jannea. Siinä ei mennyt kolmea minuuttia kauempaa kun Janne pyöri jaloissani kovasti selostaen. Heh, tein sen virheen että onnellisena kissan löytymisestä annoin sen liftata olkapäälläni, kuten laiskimuksella oli tapana.
Ilmeisesti se oli katin mielestä oikein mukava reissu, koskapa se sen jälkeen silloin tällöin pyrähti sinne autiotalolle. Ei mitenkään erityisen hauskaa tuon tuostakin syksyisessä vesisateessa lähteä taskulampun kanssa rämpimään sitä polkua metsän läpi ja laiskaa painavaa kissan ruojaketta kotiin kantaa. :)

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Jotkut ihmiset ovat hevoskuiskaajia ja se on varmasti lahja muiden lahjojen joukossa.

Vaikuttaa siltä, että kirjoittajalla on koirakuiskaajan lahja. Onnea paljon ja kiitos tarinasta.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Kiitos Tarja. Vain paljossa ollut mukana niin koirien kuin kissojenkin elämissä ja siinä oppii tietysti huomioimaan kaikenlaista ja väkisinkin sattuu mielenkiintoisiakin asioita. Tuo aloituskertomukseni tapaus oli kyllä niin ihmeellinen itselleni että sitä on pakko vieläkin minun ihmetellä. Niin paljon kun minulla on näitä omia ollutkin, niin miksi ei yksikään muu eläin ole minulle onnistunut "puhumaan", vaikka asiaa niillä varmasti olisi ollut. :D

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Eläinten ihmeelliset vaistot ja osaaminen määränpäähänsä ovat tunnettuja lukemattomista kertomuksista.
Parikymmentä vuotta sitten luin sanomalehdestä eräästä merkillisestä kissan taipaleesta Göteborgissa.

Perhe oli muuttamassa Partillesta Västra Frölundaan. Muuttopäivänä heidän kissansa hävisi ja sitä ei löytynyt mistään. Perhe kävi joka ilta huutelemassa kissaansa entisen asuntonsa läheisyydessä, laittamassa lappuja porraspieliin ja ilmoitteli lehdessä sitä, saamatta minkäänlaista viestiä mistään.

Paria viikkoa myöhemmin perheen isä oli tulossa keskiyön aikaan iltavuorosta töistä. Kerrostalon piha oli jo hiljentynyt, mutta ei ihan täysin. Juuri hänen oman rappunsa ulko-oven vieressä maukui se heidän muuttopäivänä hävinnyt kissansa.
Se olisi siis kulkenut koko vilkkaan suuren kaupungin läpi, matkaa linnuntietä noin 15 km, ylittäen erään moottoritienkin tietäen missä sen määränpää on, paikka missä se ei ollut koskaan käynyt, mutta silti vaistonnut minne sen perhe oli muuttanut, tiennyt valita oikean rapunkin ja siinä odotella että joku päästäisi sen sisälle.

Entiseen kotiinsahan kissat ja koirat osaavat helpostikin, mutta miten uuteen? Onko jollain tähän jotain selitystä edes teoriassa?

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Todella oiva kissa, eli luulemme me ihmiset itsestämme liikoja, kun kissakin hakkaa meidät mennen tullen.

Käyttäjän JyrkiParkkinen kuva
Jyrki Parkkinen

Ensimmäinen koirani oli airedalenterrierin harha-askeleen hedelmä, siis seropi. Libido, tuttavallisemmin Lipi, seurasi mukanani kaksikuisesta lähtien. Sitä ei varsinasesti koulutettu mutta se oppi seuraamaan mielenliikkeitäni ilman eri komentoja. Liikuin kesät maastossa kartoitushommissa, koira aina mukana ilman hihnaa. Sen metsästysvaisto, terrierin peruja, rajoittui onneksi pieniin jyrsijöihin. Se oli hyvä rottakoira.

Opiskelin mm. geologiaa Helsingissä. Lipi kulki luennoilla mukana, ilman hihnaa. Kerrankin se vähän erkaantui haistelemaan Aleksanterin patsasta, kun poliisi huomasi tilanteen: "Pankaahan koira kiinni!" Minä vislasin, Lipi siirtyi välittömästi vierelleni. Poliisi: "Ai se on koulutettu?" Minä: "Joo, se on palvelukoira." Tilanne OK.

Lipi sai tehdä pennut komean skotlanninpaimenkoirauroksen kanssa. Pennuista yksi uros Limpura jätettiin perheeseen (Olin mennyt naimisiin). Lipi opetti Limpuralle perustaidot, mm. miten tapetaan rotta ja miten kannetaan makkarapaketti kaupasta kotiin. Koirat kulkivat peräkkäin, Lipi edellä, molemmat keskellä Helsinkiä, ilman hihnaa, ylpeinä pakettejaan kantaen.

Maastotöissä asuimme koirinemme vuokramökissä. Eräänä aamuna, kun olimme lähdössä Angliallamme kartoitusreissulle, Lipi ei tullutkaan paikalle. Kai se oli löytänyt talon läheltä jotain kiinnostavaa, ajattelimme, ja painuimme matkaan. Kun palasimme, koiraa ei nåkynyt. Olimme jo huolissamme, kun toisen kartoitusryhmän auto, sekin Anglia, ajoi pihaan ja Lipi hyppäsi ulos. Se oli huomannut myöhästyneensä, juossut tien varteen ja "pyytänyt" kyydin samanlaiselta autolta. Porukka oli ottanut koiran kyytiin. Metsässä se oli pyörinyt kartoituksessa mukana niinkuin meidänkin kanssa ja palannut normaaliin tapaan.

Lipi opetti sen, että kun koiraan luottaa ja kun itse toimii luottamuksen arvoisesti, yhteistyö voi olla saumatonta, eläminen niin maaseudulla kuin kaupungissakin yhdessä helppoa.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Luottamus pelaa ihmisen ja eläimen välissä ja sen pitäisi pelata myös ihmisten välissä, mutta se on jo vaikeampi saavuttaa. Meillä kaksi koiraa toinen kulkee aivan kannoilla ja toinen juoksentelee kilometrienkin päässä, mutta kumpikin tottelee isäntäänsä sumeilematta. Ei koiran ainoa luottamuksen osoitus ole hipsutella jalan vieressä. Siksi lainsäädäntömme on ontuvaa tämän suhteen.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Niin Ari että millainen se lainsäädäntönne sitten on?

Kuulin tässä ihan vasta kuukausi sitten uutisista, että meillä Ruotsissa on tullut tämän kuun alusta uusi laki joka määrää että irtonaisen koiran on pysyttävä koko ajan korkeintaan kaksi metriä omistajastaan ja tämä koskee myös maalla liikkuvia/asuvia koiria. Muutoin niiden on oltava hihnassa.
On kyllä niin hullu laki että ei tuota suoraan sanottuna viitsitä mekään täällä maalla noudattaa.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Olipa Lipillä oikeat koiran päivät kun sai kesät metsässä kanssasi oleilla, ja siinä vuokramökissä loput ajat. Sitä onnea ei ole monelle koiralle tarjolla. Terve psyyke sillä kun oppi luontevasti olemaan vapaana Helsingin tungoksissakin. Tosiaankin luottamus siinä on ollut se avainsana, ja se on saanut tottua siihen että sen täytyy pitää silmällä sinua (minne menet) eikä sinun Lipiä. Tuokin että jäi kyydistäsi pois eräänä päivänä opetti sille jotain. Luottamuksesta.

Tässä kerran eräs eläinlääkäri/koira-asiantuntija kertoi mielenkiintoisen ilmiön jota ei aivan hevillä tule ajatelleeksi itse. Se on nämä väärinkäyttäjien koirat, joita surkutellaan niin paljon. Heillä hänen mukaansa on koiria jotka yllättävän usein ovat rauhallisia, ystävällisiä ja isäntäänsä uskollisesti seuraavia irti kulkevia terveitä sosiaalisia koiria. Eipä tosiaan juuri koskaan kuule että tuollainen koira olisi tehnyt mitään vahinkoa kenellekään ihmiselle. Ne koirathan eivät välitä ulkoisesta loistosta, vaan mukana olosta.

Ei tietenkään se pidä paikkaansa läheskään aina ja esimerkiksi aiemmin kertomani puudelirassu oli ollut väärinkäyttäjän koira, ja sen lisäksi kaksi meille päätynyttä ihmisiin luottonsa menettänyttä stressaantunutta schäferurosta myös.
Kerran vuodessa göteborgilaiset eläinlääkärit pitävät keskinäisestä sopimuksesta ilmaista vastaanottoa yhtenä iltana noille tuollaisille koirille. Tarkastavat ne kaikin puolin ja rokottavat ilmaiseksi.

Itse en edes ole mikään hyvä koirankasvattaja, ja sen vuoksi on ollut minulle ihan nappiin se, että minulle on aina kulkeutunut aikuisia koiria jotka ovat välttämättä tarvinneet uuden kodin. Hieman vihaisista ja arvaamattomista koirista onnistun kyllä saamaan ystävällisiä ja tasapainoisia koiria, mutta lepertelen liikaa pentukoiran kanssa. Nämä nykyiset koiramme ovat järjestyksessä yhdeksäs ja kymmenes 34 vuoden ajalta.

Käyttäjän JyrkiParkkinen kuva
Jyrki Parkkinen

Tuossa tulikin esille koirien tai yleensä eläinten terapeuttinen vaikutus. Väärinkäyttäjällä tarkoitit varmaan alkoholisteja ja narkkareita. Yksi heidän suurimpia ongelmiaan on usein yksinäisyys. Koira voi antaa siihen ratkaisevan avun sekä suoranaisesti että sosiaalisena linkkinä.